"Valehtelin, peittelin ja suojelin" – läheinen oireilee usein kuin päihderiippuvainen

Olin monioireilevan perheen lapsi: isäni sairasti alkoholismia, ja äidilläni oli mielenterveysongelmia. Olin niin sanottu tuntosarvilapsi, joka aistii ja tuntee muiden tunteet ympärillään.

Olin aina valmiina laannuttelemaan ja välttelemään konflikteja. Asettauduin kilveksi päihtyneiden vanhempieni riitoihin ja otin heidän henkisen väkivaltansa vastaan. Suojelin pikkusisaruksiani tukalilta tilanteilta sekä isovanhempiani ja muita sukulaisia totuudelta. Pidin kulisseja visusti pystyssä. Pikkuhiljaa kadotin itseni ja sopeuduin kaaoksen tuomaan turvaan.

Nykyään olen kahden lapsen äiti ja yhden miehen avovaimo. Elän turvallista ja rauhallista arkea ilman kaaosta ja päihteitä. Matka tähän pisteeseen on vienyt vuosia ja sisältänyt minuuden etsintää, itseeni tutustumista sekä rajojen asettamista kaaokselle ja turvattomuudelle.

Läheisen pullo tukahdutti

Vietin valtaosan teinivuosistani ja varhaisaikuisuudestani parisuhteessa, jota pyörittivät alkoholi ja väkivalta. Sallin kumppanini päihteiden käytön sekä henkisen ja fyysisen väkivallan terveyteni kustannuksella vuosien ajan, olinhan tottunut siihen jo lapsuudessani.

Läheisenä elin päihderiippuvaisen sairautta hyvin samankaltaisesti: valehtelin, peittelin toisten virheitä, suojelin, satutin itseäni ja tein asioita, joita en olisi halunnut tehdä. Pikkuhiljaa aloin pohtia minuuttani, ahdistustani, tyhjyyttäni, suruani ja haitallisia toimintamallejani. Olin saanut kaksi lasta, joiden tulevaisuus alkoholinhuuruisessa ympäristössä mietitytti. Sallinko todellakin heille saman, mitä olin itse lapsena kokenut?

Tunsin olevani kuin pullossa, josta en päässyt kiipeämään pois. Pullossa, jonka korkin vanhempani olivat alun perin sulkeneet. Olin siellä loukussa ja kadotin itseni. Elin pullolle, joka piti minua otteessaan. Pullo oli liukas, ja sen kaula tuntui olevan kaukana. Pois kiipeäminen oli vaikeaa, pelkäsin sitä. Ajatus, että en enää olisikaan pullossa, tuntui ahdistavalta. Kaikessa tuhoisuudessaankin pullo oli turvani, johon olin tottunut.

Vaikka en itse käyttänyt päihteitä, olin silti kaaoksen ja turvattomuuden aiheuttaja.

Vuosia jatkuneen piinan jälkeen yritin asettaa rajat ja muutin lasten kanssa pois. Eron jälkeen minut kuitenkin valtasi mittava tyhjyys ja turvattomuus. En osannut elää ilman kaaosta enkä yksin, ahdistuin suunnattomasti ja aloin saada paniikkikohtauksia.

Mieleni oireili kuivahumalan tavalla. Kuivahumalalla (dry drunk) tarkoitetaan tilaa, jossa henkilö kokee vieroitusoireita ilman päihteiden käyttöä. Oireet voivat olla fyysisiä tai psyykkisiä, kuten ahdistusta, ärtymystä tai jopa kipuja. Minä olin läheisenä ärtynyt, väsynyt, ahdistunut, peloissani ja impulsiivinen. Olin hukassa, kun elämässäni ei enää ollut pelastettavaa henkilöä. Olin yhä riippuvainen kaaoksesta, enkä osannut olla huolehtimatta.

Päihteet toistuivat sittemmin muissakin romanttisissa ihmissuhteissani. Jos joku turvallinen ihminen yritti lähestyä tai edes kurkistaa elämääni, työnsin hänet pois. Terve turvallisuus tuntui suunnattoman pelottavalta. Koska en ollut kokenut sitä, en osannut ottaa sitä vastaan. Sallin turvattoman elämän itselleni ja ennen kaikkea lapsilleni. Vaikka en itse käyttänyt päihteitä, olin silti kaaoksen ja turvattomuuden aiheuttaja.

Läheishoito toi työkaluja

Pian eroni jälkeen isäni teki itsemurhan. Hänen alkoholisminsa ja mielenterveysongelmansa päättyivät siihen. Olin aina kuvitellut, että hänen kuollessaan myös oma tuskani helpottaisi, koska minun ei enää tarvitsisi huolehtia tai pelätä hänen puolestaan. Paha oloni ei kuitenkaan helpottunut – päinvastoin.

Pullon korkki aukesi, ja koin jonkinlaisen herätyksen. Aloin pohtia elämääni ja kyseenalaistaa toimintamallejani. Ensimmäistä kertaa ikinä uskalsin pyytää apua. Menin psykiatrille ja kerroin voinnistani. Huomasin olevani uupunut ja tarvitsevani apua.

Samalla päättyi aikakausi, josta en ollut uskonut pääseväni pois. Päätin, että en jatkaisi ylisukupolvisten traumojen ja haitallisten toimintamallien siirtämistä lapsilleni yhtään enempää. Hakeuduin psykoterapiaan ja aloin käydä päihteiden käyttäjien läheisille suunnatuissa vertaistukiryhmissä. Niistä tuli minulle tärkeitä. Ryhmissä sain vertaistukea: aina joku ymmärsi minua ja tunteitani jopa silloin, kun en pystynyt sitä itkultani sanoittamaan.

Ryhmissä aloin myös ymmärtää päihdeperheessä kasvaneen lapsen kehityksellistä traumaa ja tunnemaailmaa. Ymmärsin, kuinka olin lapsena yrittänyt pelastaa vanhempiani ja sitten etsinyt itselleni uutta pelastettavaa parisuhteissani. Olin yrittänyt pelastaa läheisiäni oman hyvinvointini kustannuksella, tuloksetta.

Läheisriippuvuuteni ilmeni kontrolloimisena, hylätyksi tulemisen pelkona, paniikkikohtauksina, ahdistuksena, ärtymyksenä, vähättelynä ja rajattomuutena.

Ymmärsin, että olin sairastunut läheisriippuvuuteen jo lapsena. Läheisriippuvuuteni ilmeni esimerkiksi muiden kontrolloimisena, korostuneena hylätyksi tulemisen pelkona, paniikkikohtauksina, ahdistuksena, ärtymyksenä, vähättelynä ja rajattomuutena. Suostuin muiden toiveisiin niin ihmissuhteissani kuin työelämässänikin: tulin usein hyväksikäytetyksi, koska en osannut kieltäytyä lisätöistä tai muista pyynnöistä.

Kävin läheisille tarkoitetun intensiivihoidon, joita järjestetään joissakin Minnesota-mallisissa hoitolaitoksissa. Viiden päivän hoitojakso auttoi minua ymmärtämään itseäni ja tiedostamaan tunteitani. Se antoi keinoja käsitellä tunteita ja myös ymmärtää läheisiäni, jotka käyttivät päihteitä.

Tuskasta kohti turvaa

Pullosta pois kiipeäminen on ollut tuskallisinta ja samalla merkittävintä, mitä olen koskaan tehnyt. Uskalsin antaa anteeksi ja päästää irti vihasta, jota olin tuntenut läheisiäni kohtaan. Uskalsin lähteä kohti turvallista ja rauhallista elämää ilman kaaosta. Aloin muuttaa toimintamallejani, kuten puhua itselleni kauniisti ja ajatella hyvää itsestäni.

Ymmärsin ansaitsevani hyvää, turvallista ja kaaoksetonta elämää. Opin sanomaan ei. Opin rajaamaan epäterveet ja turvattomat ihmiset arjestani. Minun ei enää tarvinnut pelastaa kaikkia maailman ihmisiä ja olla kaikkia varten. Lakkasin olemasta päihteiden käytön mahdollistaja ja sivustakärsijä.

Läheisriippuvainen oireiluni väheni ja jäi pikkuhiljaa taka-alalle. Löysin itseni ja elämänpolkuni. Uskalsin olla Iida ensimmäistä kertaa. Opin elämään itseäni varten ja huolehtimaan itsestäni. Opin myös olemaan turvallinen, läsnä oleva ja rakastava vanhempi. Lapseni saivat ansaitsemansa äidin. Lopulta uskalsin myös antaa turvalliselle rakkaudelle mahdollisuuden ja olla onnellinen itsenäisesti ja yhdessä ilman kaaosta ja turvattomuutta.

Toipumiseni alkumatkalla kirjoitin päiväkirjaani tavoitteeksi ”turvallinen ja rauhallinen elämä, sen haluan”. Kirjoittaessani tätä katson ympärilleni ja hymyilen: minulla on turvallinen ja rauhallinen elämä. Olen ensimmäistä kertaa turvallisessa ja terveessä parisuhteessa.

Olen saavuttanut nykytilan vain ja ainoastaan hoitamalla itseäni säännöllisesti. Olen saavuttanut sen kiipeämällä pois elämääni ohjaanneesta suljetusta pullosta ja rikkomalla sen. Joskus oireilu nostaa edelleen päätään liiallisen kontrollin tarpeen tai huolehtimisen muodossa, mutta osaan maadoittaa itseni ja saada oireilun loppumaan.

Olen kiitollinen elämästäni ja toipumismatkastani. Ilman niitä en olisi minä. Olen kiitollinen, että kiipesin pullosta. Kiitos myös isälleni: tiedän hänen toimineen niiden korttien varassa, jotka hänelle annettiin. Onneksi voin itse nykyään jakaa perheelleni uudet ja toimivammat elämänkortit.

Toukokuun 5. päivänä vietetään vuosittaista läheistenpäivää. Silloin muistetaan läheisiä, joiden elämään toisen ihmisen päihderiippuvuus vaikuttaa. Täältä löydät tietoa tuen paikoista läheiselle.

Lisää luettavaa aiheesta:

Blogi: Onkohan tämä ihan normaalia? Päivi Pulakka, Lasten ja nuorten keskus & Kaisa Åberg, EHYT ry

Blogi: Puolisoni on alkoholisti ja minä melkein kadotin itseni - A-kiltojen liitto.

Blogi: Päihteitä käyttävän läheisten turvattomuus jää helposti näkymättömäksi - läheisillä on oikeus turvaan -Tukikohta ry